Kunnianosoitus koiralle, joka pelasti elämäni

Video: Kunnianosoitus koiralle, joka pelasti elämäni

2024 Kirjoittaja: Ruth Jocelyn Flynn | [email protected]. Viimeksi muokattu: 2023-12-17 05:16

Olin muutaman kuukauden ikäinen, kun tuli tapahtui. Se ei ollut iso tulipalo, mutta vanhempani ryntäsivät keittiön takaosaan ja laittoivat sen, avauttaen etu- ja takaovet ilmalle taloon. Olin sohvalla, ovella, tuuli puhalsi kasvoni. Vanhemmilleni unohdettiin minua kiireessä, mutta loppujen lopuksi he olivat yhtä mieltä toisistaan - kuulin tämän tarinan sata kertaa - sanoakseni: "Missä vauva on?"

Kun he palasivat olohuoneeseen, he löysivät koiremme Karhu istumasivat minun puolellani katselemalla ovea. Hänen silmänsä olivat obsidian, mustat kuin hänen turkistansa, ja hän seisoi vartioimaan minua, kun nukuin. On epätodennäköistä, että minua olisi siepattu tai asetettu häipyksi minuuteissa, jotka vanhempani olisivat poissa, mutta Bearin kieltäytyminen heräämisestä merkitsi valppautta, joka karkottaa useimmat ihmisen huoltajat.

Tartuin Beariin ja - vaikka olin allerginen ja kädet kohotettu punaisilla kuoppia kun koskettimme - hieroin hänen turkistaan, kun hän asetti itsensä vieressäni. Ainoa aika, jonka Bear oli pelkäänyt, oli hänen vierailunsa aikana eläinlääkäriin, vaikka hän pysytteli satunnaisesti lääkärille.

Alle neljän vuoden iässä näytin ensinnäkin merkkejä Obsessive Compulsive Disorder. Pestyin käteni, kunnes ne särkyivät avoimiksi, ja kuukausien kärsimyksen ja hyvin vähäisen edistyksen jälkeen isäni vei minut Parkiin karhun kanssa. Kun koira liikkui mudassa, hän kertoi, että Bear ei halunnut minua peloissaan; loppujen lopuksi, eikö hän olisi ollut rohkea raivotautien aikana? Lopetin käsinpesun.

Jokaisen lapsuuden haavan osalta Bear oli korjaus. Kun vanhemmat erosivat, minä vaadin, että Karhu pysyisi minun kanssani ja että minulla oli yksin huoltajuus. Hän nukkui kummassakaan talosta, jonka tein vuorottelevilla päivillä.

Bear ei koskaan valittanut edestakaisin, ja vaikka yhdeksän vuotta vanha, kun hän kehitti rappeuttavaa hermovasetta ja halvaantumista selkäkipuissaan, hän seurasi minua aina, kun minä menin. Äiti pystyi jättämään koulun toisella puolella tietä ilman minkäänlaista hihnaa, ja hän odottaisi siellä, kun tulin takaisin.

Bear kuoli 22. lokakuuta 1998, kun olin kahdeksan vuotta vanha. Kaksi päivää aikaisemmin isäni oli istunut hänen pöydälleen ja Karhu nukkui jaloillaan ja kirjoitti kaikki asiat, jotka Bear olisi sanonut minulle, jos hän olisi ihminen. Hän selitti kuolleisuuden kuolevuudeksi koiralle, kertoi minulle, että hän rakasti minua ja pyysi minua tuhannesensataa aikaa olla pelkäämättä. Sivut olivat pitkiä.

Bear, isäni kautta, ei voinut kertoa minulle, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen. Luin tarinaa sateenkaaren silta, mutta en ollut vielä vakuuttunut siitä, että toisella puolella oli peruuttamaton torstai-iltapäivä. Ymmärsin, että elämäni oli pilkottu kahteen osaan: ennen ja jälkeen Bear.

Mutta vuosikymmeniä myöhemmin olen huomannut, etten ole vielä saavuttanut "karhun jälkeen". Karhu pelasti elämäni miljoonilla pienillä tavoilla, ja tästä syystä hän pysyy mukana muistiini halkeamassa. Hän asuu minussa jonkin verran paikkaa, joka, kuten silmäluiden taakse, häviää hetken, kun yritän kovasti nähdä. Kuten itse lapsuudestani, Bear on sekä tunnettu että kaukana.

Valokuvien katseleminen Bearista pelottaa aina minua vähän; se on kuin jos olen huolissani, että olisin unohtanut, miltä hän näytti. Mutta pelko kulkee aina tunnustuksena, ja tunnustaminen helpotukseen niin koko se melkein sattuu. Isä muistuttaa minua aina niin usein "olemaan kuin Bear", eli "ole rohkea".